Lappalaiset ladulla

Tänään kävin hiihtämässä talven ensimmäiset lenkit ja tottakai mulla oli ihmisen paras ystävä myös mukana. Hieman olin kahden vaiheilla, vieläkö kokeilen koiran kanssa hiihtoa, mutta kun sitä jotain on takaraivoonsa saanut, on siitä ajatuksesta hankala enää luopua. Viritin siis retkilaukun vyötärölle ja Unnan hihnan siihen kiinni ja katse kohti Alajärven horisonttia. Vapaapäivä kun oli niin päästiin ladulle jo aamupäivästä ja siellä ei samanlaista ruuhkaa ollut kuin mitä varmaan viikonloppuna tulee olemaan, elikkä hyvä testata koirasivakointia. Enkä kadu yhtään koiran mukaanottoa, ensikertalaiseksi jolkutteli tosi hyvin vierellä ja luistelijan tai hiihtäjän mennessä ohi palkkasin koiran aina makupaloilla ja vaadin kontaktia. Homma toimi siis hienosti. Reitin puolivälissä näin että jäälle juoksentelee koira morjesteleen ohikulkijoita rannalla olevasta mökistä. Nanosekunnissa alkoi tupsahdella kauhukuvia kirmailevista koirista joiden perässä viistää sukset taivasta kohden, rillit lumessa auraten epätoivoinen hiihtelijä. Sukset jalassa on kieltämättä huterampi olo kuin kengät tiiviisti maata vasten. Mutta jostain kummasta syystä koira pysyttelikin kotirannalla meidän mennessä ohi, haukuskeli kyllä mutta ei tullut luokse. Pienen matkaa Unnaa pystyi pitään myös vapaana kun ei näkynyt muita ulkoilijoita lähimailla. Ja Unna nautti sydämensä kyllyydestä, kävi rannoilla haistelemassa, juoksenteli hangessa, välillä kulki minun vierellä kunnes taas jokin juoksenteli kauemmas tutkimusmatkalle. Unnasta sai kivasti myös vetoapua kun edellä meni hiihtäjä, silloin lappalaisella selkeästi lisääntyy tarve saada edelläoleva kiini. Ensi talvena tätä lajia voisi jopa harrastaa enemmänkin. Oiva keino kohottaa koiran kuntoa. Ja ennenkaikkea, kaksi kärpästä yhdellä iskulla, oma liikunta+koiran ulkoilutus.